Kuinka aistiharhat kesytetään – ja muita kertomuksia

Hei virtuaalinen ystäväni! Olen iloinen, että olet taas löytänyt tiesi lempisivustollesi!

Haluan kertoa sinulle lauantaiaamustani. Tuo aamu ei ollut rauhallinen ja hidas kuten aamuni yleensä, vaan tuona aamuna tapahtui jotain poikkeuksellista...

Lempeä aamuaurinko paistoi silmäluomiini ja tunsin unen jättävän täydellisesti levänneen kehoni. Avasin hitaasti silmäni. Sekunnin sadasosassa sykkeeni nousi lähelle kahtasataa, sillä joku seisoi huoneessani, vain metrin päässä sängystäni ja tuijotti minua uhkaavasti. Miten joku oli pystynyt tunkeutumaan huoneeseen yön aikana,herättämättä minua? Varmaa oli, että murtautuja ei halunnut minulle mitään hyvää. Aivoni kävivät ylikierroksilla välittäen tietoisuudelleni mielikuvia paloittelusurmista ja raiskauskuolemista. En varmasti antautuisi ilman tappelua! Yritin huutaa, mutta huuto takertui kurkkuuni.

Seuraavana hetkenä silmäni tarkentuivat kohteeseensa, tehden jälleen yhteistyötä tajuntani kanssa. Huomasin, että huoneessa ei ollut lisäkseni muita ihmisiä. Kohtalokas paloittelijaraiskaaja osoittautuikin vain kälyni sellokoteloksi. Olin siis pelästynyt kuollakseni sellokoteloa. Oikein hyvää huomenta!

Uhkaava sellokotelo

Edellä oleva tapaus on loistava esimerkki tuhansista tapauksista, joita erittäin vilkas mielikuvitukseni ja huono näkökykyni saavat yhdessä aikaan. Tuhoisa yhdistelmä.

Huono näköni todettiin jo lukiossa ja nyt, melkein 7 vuotta myöhemmin, en ole vieläkään saanut aikaseksi hankittua silmälaseja. Olen toki yrittänyt. Muutama vuosi sitten näköni testattiin ja kiersin kaikki Helsingin optikkoliikkeet läpi, etsien itselleni sopivia laseja. Ongelmaksi muodostui kapeat kasvoni. Kaikki aikuisten lasit olivat poikkeuksetta liian leveitä ja lasten laseissa oli puolestaan liian kapeat linssit isohkoille silmilleni. Uskon myöskin, että Turtles-lasit olisivat kokeneet hyvin nopean inflaation, viikon alkuhuuman jälkeen. Piilolinssit olisivat varmasti erittäin toimiva ratkaisu, mutta henkilökohtaisesti en viehäty ajatuksesta, että minun pitäisi räplätä silmämuniani joka päivä. On siis käytännössä kohtalon sanelemaa, että minulla ei kuulu olla laseja.

Tilanteet, joissa tervehdin tuntemattomia ihmisiä tai tuttavani suuttavat minuun kun en ymmärrä tervehtiä heitä, ovat tyypillisiä minulle. Kerran aiheutin pariskuntariidan tervehtimällä junassa tuntematonta miestä ja kysymällä mitä hänelle kuuluu, ennen kuin ymmärsin puhuvani väärälle henkilölle. Pahoittelin syvästi ja poistuin paikalta. Kuitenkin kuulin vielä toiselle puolelle junaa kun miehen ilmeisen mustasukkainen tyttöystävä kysyi sihisten hampaittensa välistä:"Kuka toi ämmä oli?".

Kaikesta huolimatta koen olevani onnekas vajaan näkökykyni kanssa. Asiat voisivat olla todella paljon huonomminkin. Esimerkiksi yksi tuttavani ei kykene näkemään omaa sukupuolielintään ilman lasejaan. Uskon, että tämän kaltainen tilanne tekisi kenet tahansa vähän surulliseksi. Sitten on tietenkin myöskin ne Afrikan lapset. Kyllä, asiat voisivat olla erittäin paljon huonomminkin.

Niin kauan kuin näen kaikki värit yhtä kirkkaina kuin ne näen nyt, kykenen voittamaan tuijotuskilpailuja ja näen laittaa langan neulansilmään,  ei minulla ole kiirettä hankkia laseja. Kuitenkin siinä vaiheessa kun näet minut etenevän kadulla selvinpäin pelkän tunnustelun avulla, silloin on sinun aika kantaa minut väkisin lähimpään optikoliikkeeseen valitsemaan punaisten ja sinisten Turtles-lasien väliltä.

Haukan katseella, puspus.

-M